JOULUKUU ON TONTTUSEN PARASTA AIKAA!

 No jopas vain marraskuu livahti kuin huomaamatta. Vähänhän se oli harmaa ja valoton, mutta nyt, kun lunta on jo maassa ja aurinkokin pilkahdellut, niin mikäs tässä on ollessa. Joulukuu, olet niin tervetullut!

Emännän kanssa käytiin toissapäivänä kävelyllä metsässä. Kaunista siellä oli ja mielikin virkistyi pakkassäässä. No, törmäsinpä siellä serkkuuni Tyyne-tonttuun. Taisi olla jo vähän niin kuin tiedusteluretkellä. Ihan käytiin yhteiskuviin, kun niin harvoin tavataan. 

Pakkasia on viime päivinä pidellyt oikein kunnolla. Tänä aamunakin mittari näytti -17 astetta. Kyllä tonttusen varpaita palelisi, jollei olisi huopikkaat jalassa. Aurinko armas ei jaksa lämmittää, mutta suo matalasta horisontista säteitään ja sekös virkistää oloa. Tyyne on samaa mieltä. No, tosin me tontut olemme positiivista väkeä; sade ei haittaa, ei pakkanen tai helle. Mikäs tässä ollessa! Eikä ole edes joulustressiä. Onneksi ei ole Emännälläkään enää kuten nuorempana. Ennen hän tuppasi hössöttämään valmistelujen kanssa, mutta onhan tuo on huomannut, että  se suuri juhla tulee vähemmälläkin valmistelulla. 

Eniten Emäntä taitaa iloita siitä, että sai leipoa ihkaensimmäistä kertaa pipareita Pienen Ihmisen, lapsenlapsensa kanssa. Pikkuinen 2-vuotias tuuletti ja sanoi "Jee", kun sai ihan itse painettua taikinaan tähden. Molemmat tuntuivat niin nauttivan! Herttaista tuota oli katsoa.

Tyynen kutsuin ihan pihapiiriin. Istuttiin siinä pihlajan oksilla, juteltiin mukavia ja katseltiin auringon valossa kimaltavia timantteja hangella. Näytin myös, missä istuskelin kevätkesällä kukkaisseppele päässä. Jokainen vuodenaika on niin mukava!

Ennen kuin erottiin, katseltiin vielä eläinten hangelle jättämiä jälkiä. Oli siellä hiiri kulkenut, jänönen juossut ja naapurin kissakin tassutellut. Emäntä olisi ylen iloinen, jos se naapurin kissa pistäisi kaikki hiirulaiset suihinsa.

Tyyne jatkoi matkaansa ja minä vielä tarkistin, että lintusilla riittää syötävää. Niiden reppanoiden pikkuisia jalkoja paleltaa pakkasella, joten on hyvä, että Emäntää huolehtii niille evästä. Olivat kuulemma eskarissakin tehneet lasten kanssa lintusille talipalloja. 

Topi Tonttunen toivottelee Teille auvoisaa adventin aikaa! Pitäkää huolta itsestänne ja rakkaistanne!💝

                                                               

SYKSYN SYLISSÄ

 Kylläpä on aikaa vierähtänyt, kun olen viimeksi antanut kuulua itsestäni. No, syy on kyllä Emännän, joka on ollut saamaton päivittämään omiakaan kuulumisiaan, saati sitten minun touhuistani. No, alkuviikon kauniiden syyspäivien innoittamana Emäntä kuitenkin otti kameran ja minut kainaloonsa ja asteli kotinsa lähitienoille.

Ihan siinä pihapiirissä ihasteltiin sinistä taivasta ja kullankeltaisina ja punaisina hohtavia lehtiä.

Sitten mentiin rantaan. Niin kaunista oli, kun syksyiseen asuunsa pukeutuneet puut peilasivat itseään tyynen järven pintaan. Tuolla, jos missä mieli rauhoittuu!

Ei se Emäntä malta paljon pysyä pois metsästä. Paitsi tietysti hirvikärpästen aikaan. Yök, ne ovatkin todella inhottavia!

Metsä ei tuota pettymystä tälläkään kertaa. Vihreys, rauha, hento tuulen suhina! Vielä on sieniä, vaikka suurin osa lienee jo syömäkelvotonta. Suppilovahveroita ei tosin löydetty.

Minä en haukannut tästä sienestä palastakaan!

Mikäpä on sammalmättäällä köllötellessä!

Enää ei kuulu linnunlaulu kuin keväällä tässä samassa paikassa. Vain yksinäisellä variksella oli asiaa. Emäntä tuntee haikeutta aina tähän aikaan vuodesta. Ehkä minäkin vähäsen, mutta ajattelen, että kyllä vajaa vuosi taas pian menee, päivä pitenee, linnut lirkuttelevat, metsä soi. Kaikella on aikansa, kauneutensa myös tällä ajalla!

Lempeän leppoisaa lokakuuta toivottelee Topi, joka tällä postauksella osallistuu myös Pieni Lintu-blogin makroTex-haasteeseen.

                                                       

KÄVÄISIN KUUSAMOSSA

 Emäntä ja Isäntä pääsevät aniharvoin reissaamaan yhdessä. Isäntä on niin innokas askartelemaan ja rakentamaan, että hänen vapaa-aikansa tahtoo mennä kotinurkissa. Hyvä niin, että on taitava Isäntä.

Olipa kuitenkin mukavaa, että heinäkuun alussa Emäntä, Isäntä ja ystäväpariskunta pakkasivat matkakassit ja suuntasivat Kuusamoon. Yllätys, yllätys: minä pääsin mukaan!

 

Suurpetokeskuksessa oli jännittävää käydä! Pääsi näkemään ihan läheltä oikeita karhuja. Tosin ne olivat helteen takia aika noiveita, mutta kyllä niille oppaan tarjoamat vihannekset, hedelmät ja hunaja maistui.

 

Tässä kuvassa Juuso-karhu on menossa hoitajansa Sulo Karjalaisen avustuksella taiteilemaan.

Ja tällaista jälkeä Juuson tassuista syntyi:

Aikamoisia karvakasoja nämä nallet! Näyttävät niin lempeiltä, mutta ovat kuulemma melkoisia petoja. Onneksi oli tuo aita välissä.

Ihan näin lähelle pääsin yhtä nallea. Emännän teki mieli vähän silitellä karhua korvasta, mutta onneksi malttoi mielensä. Olisi voinut tulla kotiin sormitta. 

            

Yksisilmäinen ilves kurkisteli aidan takaa. Onpa hyvä, että nämä turvattomat ja orvot eläimet ovat päässeet hyvään hoitoon. Opas jutteli niille lempeästi ja se tuntui suorastaan liikuttavalta.

Pääsin veneen kyytiin Julma- Ölkyllä. Isäntä ja rouva Ystävä lähtivät kulkemaan lenkkipolkuja pitkin ja Emäntä sekä herra Ystävä halusivat kiertää kanjonin vettä pitkin. Huh, huimat olivat jykevät kallioseinämät.

Veneretkeilijät  taisivat vähän ihmetellä, kun Emäntä kaivoi minut repusta esiin, mutta mitäs sillä väliä!

Koska Isäntä ja rouva Ystävä viipyivät haastavalla kävelyreitillä pitkään, päättivät Emäntä ja herra Ystävä odotellessaan samota vähän matkaa metsäreitillä. Aika korkealle kiipesivät maisemia ihailemaan. Sää oli helteinen ja hiki virtasi, mutta olo oli onnellinen.

Porojakin reissussa nähtiin ja niitä piti väistellä tiellä. Oli ne komeita sarvineen ja pienet vasat niin hellyttäviä.

Emäntä ja Isäntä ystävineen kävivät myös Kiutakönkäällä, mutta minä lepäilin sen päivän hotellihuoneessa. Kuusamon keskustassa vierailivat myös Hannu Hautalan valokuvia katsomassa. Kas kummaa, siellä oli serkkujakin paikalla.

Olipas niin mukava reissu!

KUKKAISJUTTUJA

 Hei pitkästä aikaa!

Lumet ovat jo sulaneet ja tilalle on tullut kukkasten loisto. On se ihmeellistä, miten viime talven tosi isot lumimäärät lopulta sulivat. Nyt kylvetään auringonpaisteessa ja lämmössä. Niin mukavaa! Siitäkin huolimatta, että hikeä pukkaa Tupasvillatontun myssyn alle, mutta eipä ole aihetta valittamiseen.

Emännän ja Isännän pihapiirissä kukkii jo melkoisen moni kukkanen. Istahdin tähän värikkään esikkopuskan viereen. Tämmöinen harmaanpuoleinen tonttu-ukko rakastaa värejä.

Emäntä on ostellut menneinä vuosina kylän "puutarhagurulta" erilaisia taimia ja hyvin ne ovat sopeutuneet tämänkin vanhan talon pihapenkkiin. Niinkuin nyt tämä erikoisen värinen vuokkokin.

Akileijat ovat tosin olleet tämän talon nurkilla jo vuosikymmeniä ja Emäntä on niitä joutunut poistamaankin, kun kukka tuntuu viihtyvän ja leviävän vähän liiankin tehokkaasti vieden tilaa muilta kasveilta.

Viime yön rankkasade jätti timantteja akileijan lehdille.

Joskus monta vuotta sitten Emäntä istutti pääsiäisnarsissien sipulit maahan ja siitä lähtien ne ovat ilahduttaneet jokakeväisellä kukinnallaan.

Topi Tonttunen viidakossa. 😊

Piha on täynnä pieniä aurinkojakin. Emäntä iloitsee voikukista eikä raaski niitä hävittää. Miksi pitäisikään? 

Emäntä odottelee, että saa tehdä ensimmäisen kerran voikukkaseppeleen Pienelle Ihmiselle. Minä sain lakkini koristukseksi harjoituskappaleen. Kyllä nyt kelpaa!

Kellarin kulmalla ruohikko sinertelee. Sielläpä kasvaa Emännän yksi lempikukkasista: lemmikki! Emäntä rakasti niitä jo pienenä tyttönä. Ihastuukohan Pieni Ihminenkin niihin? Varmasti, jos mummuunsa tulee!

Pihapiirissä viihtyvät pääskyset säestivät tätä kuvausreissua. Vai naureskelevatko keskenään Emännän aivoituksille?

PS. Osallistun tällä postauksella PIENI LINTU - blogin haasteeseen KUKKA.